Anteeksi jo valmiiksi, että tästä tulee ihan kilometripostaus! Toivottavasti edes joku kuitenkin jaksaa lukea loppuun :) Olen jo pitkään mietiskellyt, kirjoittaisinko julkisesti tänne blogiin aiheesta, joka on itselleni todella tärkeä. Koska yksi blogini aihepiireistä on hyvinvointi, ja blogi on aikanaan ollut osa palautumisprosessiani, päätin lopulta avautua aiheesta, josta mielestäni puhutaan aivan liian vähän.
Kouluvuosi 2010 - 2011 oli ihan hurjan kiireinen. Tein syksyllä opiskelujen ohessa työkeikkoja, koska tiesin, että keväästä tulee niin kiireinen, etten ehdi tehdä töitä. Ennen joulua alkoivat pedagogiset opinnot, ja tiesin, että ne tulevat viemään koko kevään ja kaiken aikani. Jo syksyllä työmäärän paljous alkoi väsyttää, mutta olin ennenkin ollut kovan paineen alla, enkä säikähtänyt ajoittaisia iltaitkeskelyjä. Ne olivat ihan normisettiä kiireisinä aikoina.
Joulun jälkeen pedagogiset pyörähtivät käyntiin täydellä voimalla, ja olin toisaalta innoissani, mutta myös hippusen kauhuissani. Saisin keväällä vastuulleni useita yksin pidettäviä tunteja, jotka vaatisivat paljon suunnitelmia ja oheismateriaalia. Samaan aikaan suoritin muihin opintoihin kuuluvaa työlästä kurssia ja vedin kerran viikossa ala-asteikäisten teatterikerhoa. Tekemistä siis piisasi. Alkuun sain stressistä vain voimaa ja ajattelin, että kunhan pedagogisten ajan jaksaa, niin sitten rääkki on ohi. Monesti päivät venyivät illasta yhteentoista ja menin nukkumaan ylivirittyneessä tilassa, kun päänsisäiset rattaat vain jatkoivat hurinaansa. Opiskelukavereiden kanssa pohdimme vitsaillen, miten ohjaajamme reagoisivat, jos kaiken kiireen keskellä saisimme burnoutin ja romahtaisimme lohduttomaan "En minä pysty"-itkuun. Toisaalta myös nautin suuresti, kun sain tehdä rakastamaani työtä ja olla nuorten kanssa. Tunsin, että olen oikealla alalla.
Kevään mittaan stressi alkoi kasaantua aina vain pahemmin. Valitin usein kavereilleni, että olen tolkuttoman väsynyt, mutta tein sen lähinnä naureskellen ja vitsaillen. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olin varmaan maailman huonoin avopuoliso, koska olin usein paikalla, mutten läsnä. Hommaa riitti ja flow-tila alkoi muuttua pysähtymättömään stressiin ja paineeseen. Tiesin olevani väsynyt, mutten osannut ilmaista väsymystäni kellekään muulle kuin miehelle. Iltaisin saatoin joskus saada itkukohtauksia, kun mietin edessä olevaa työmäärää. Tuntien suunnittelupalavereissa koitin jotenkin alitajuisesti vihjailla, että väsyttää, mutta koskaan en sanonut suoraan. Keskityin täysillä tunteihini ja oppilaisiin.
Ensimmäisenä todellisena käännekohtana huonompaan pidän itse hiihtolomaa edeltänyttä viikkoa. Suurin osa viimeisen harjoittelun tunneistani oli tuolla viikolla. Pidin tunteja toisensa perään ja olin lopulta kuin zombi. En osannut olla täysillä läsnä enää edes tunneilla. Menin koko viikon jonkinlaisessa sumussa, jota säikähdin jälkeenpäin itsekin. Ajattelin kuitenkin, että hiihtoloma palauttaa. Niin se osittain tekikin, mutta tulevalle stressille lomakaan ei mahtanut mitään. Ensimmäisenä päivänä loman jälkeen istuin pulpetissa seuraamassa opiskelijakaverini tuntia. Huomasin, että olin helpottunut, kun ei itse tarvinnut mennä luokan eteen. Mieleen tuli lomaa edeltänyt, pelottava zombitila. Huolestuin ajatuksistani, mutta ajattelin, että stressi helpottaa kun omia tunteja on niin vähän jäljellä.
Olen myöhemmin ajatellut, että tuo zombiviikko toimi burnoutilleni jonkinlaisena laukaisijana. Sen jälkeen osasin tarkkailla jaksamistani hiukan paremmin, mutta toisaalta aloin saada stressikohtauksia. Saatoin itkeä iltaisin ja menettää kaiken toivon opintojen suhteen. Aamulla stressi oli kuitenkin yleensä helpottanut, ja jaksoin mennä eteenpäin. Kun harjoittelu oli loppusuoralla ja edessä häämöttivät yliopiston puolella suoritettavat kirjalliset kurssit, sain stressikohtauksen, joka niin sanotusti katkaisi kamelin selän. Aloin itkeä kesken astioiden pesun, eikä itkusta tullut loppua. Panikoin ja itkin. Koin sen totaalisen romahduksen, josta olimme pari kuukautta aiemmin kavereiden kanssa vitsailleet. Tajusin, etten jaksa lukuvuotta loppuun, en millään. Häpeästä huolimatta kirjoitin sähköpostin ohjaajalleni ja muutamille opettajille, joiden kursseille olin myöhemmin ollut menossa. Pelkäsin, että joudun hakemaan sairaslomaa tai että en saa suorittaa pedagogisia loppuun, jos keskeytän. Onneksi kaikki pelot olivat turhia ja opettajat ymmärsivät. En joutunut edes hakemaan sitä saikkua, vaan sain suoraan siirtää kaikki opinnot seuraavalle vuodelle. Olin ihan hurjan helpottunut, mutta toisaalta häpesin itseäni enemmän kuin koskaan ennen.
Kaikkein vaikeinta loppuunpalamisen myöntämisessä oli ottaa vastaan toisten huolehtimista. Miehen ja oman perheeni huoleen osasin suhautua, mutta muille näyttelin loppuun asti vahvaa. En halunnut, että ihmiset ovat minusta huolissaan. Tuin paljon mieluummin muita kuin vuodatin omia vaikeuksiani. Pelkäsin (etäisempiin) koulukavereihin törmäämistä, koska tunsin itseni epäonnistujaksi. Eräs ryhmäläiseni soitti minulle kuultuaan poisjäämisestäni ja oli
huolissaan voinnistani. Kerroin väsähtäneeni, mutta vakuuttelin silti,
ettei minulla mitään hätää ollut. Häpesin ja tunsin, että olin se, joka ei selvinnyt muiden mukana. Se, joka ei saisi ryhmässä jakaa "vaikeuksien kautta voittoon"-tunnelmaa, kun kaikki olisi ohi. Juuri tunne, että tipahdin ryhmästäni, oli kaikista pahinta, vaikka tunne olikin täysin lähtöisin omista ajatuksistani. Leimasin itse itseni epäonnistujaksi, enkä halunnut häpeäni vuoksi osallistua mihinkään ryhmäni menoihin. Lähimmille ystävilleni rohkaistuin kertomaan väsymyksestäni suoraan, mutta kaikkein hyödyllisimmäksi koin, etteivät he jääneet vellomaan asian ympärille loputtomiin, vaan suhtautuivat minuun ihan normaalisti :)
Kesän mittaan aloin pikkuhiljaa palautua. En ajatellut mitään kouluhommia, vaan suunnittelin kuukauden Espanjan-matkaa, jonka olimme miehen kanssa varanneet jo keväällä. Matka olikin todella tärkeä toipumisen suhteen. Sain rötköttää urakalla ja nauttia valosta :) Paluu syksyiseen Suomeen oli rankka niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, sillä täällä muistaakseni satoi melkein kuukauden putkeen... Kesällä olin kuitenkin päässyt pahimman yli, ja toipuminen oli siitä eteenpäin lähinnä koulutyöskentelyn opettelua uudelleen ja mielialanvaihteluiden tasoittamista. Aloin pitää blogia, koska halusin saada jonkin kivan harrastuksen. Tein hissukseen kouluhommia ja koitin löytää motivaation opiskeluun. Opettelin rentouttamaan ajatuksiani ja etsin itseäni, joka tuntui olevan kadoksissa kaiken stressin jäljiltä.
Viime keväänä palasin suorittamaan pedagogiset opinnot loppuun. Ensimmäisillä kursseilla olin aika lailla kauhusta kankea, koska olin lähes täysin vieraassa porukassa. Häpeä omasta epäonnistumisestani nosti päätään, ja mietin, kuinka moni kurssilaisista tietää, että olen "se viime vuonna keskeyttänyt". Vähitellen kuitenkin tutustuin muihin ja päätin, että tungen mukaan vaikka väkisin :D Loppupeleissä pedagogiset menivät ihan hyvin, ja niiden jälkeen pystyin toteamaan, että olin 100 prosenttisesti päässyt yli burnoutista. Olen tavallaan onnellinen, että opin suht pienellä hinnalla, mitä väsymisestä voi seurata. Tunnistan stressin eri tasot paljon helpommin, ja osaan pitäytyä "hyödyllisessä" stressissä :)
Yksi suurimpia syitä tämän postauksen tekoon oli se, etten oman väsymykseni aikoihin löytänyt netistä juurikaan tietoa opiskelijan väsymyksestä. Tuli jotenkin sellainen olo, ettei opiskelijan väsymys ole oikeaa väsymystä, koska eihän opiskelija käy töissä. Omat "työpäiväni" kuitenkin saattoivat burnoutin aikoihin venyä 12 tuntisiksi, joten kyllä opiskeluun voi väsähtää siinä missä työhönkin. Olisin kaivannut kovasti vertaiskokemuksia ja selviytymisvinkkejä, mutta mistään niitä ei tuntunut löytyvän. Oman toipumiseni kannalta tärkeiksi nousivat läheisten tuki, tukinetti, mindfullness-ajattelu sekä Rescue remedy aputipat (luonnollinen stressinpoistaja ihan normaaliinkin stressiin :) ). Tiedän, että olisin luultavasti selvinnyt helpommalla, jos olisin marssinut YTHS:lle, mutta luonne ei antanut periksi...
Jos olet tänne asti jaksanut lukea, niin täytyy kyllä nostaa hattua :D Toivottavasti tästä postauksesta on edes jollekulle hyötyä. Itselleni tekee hyvää jollain tapaa kerrata ja sulkea tuo vaihe elämästä. Siitä on selvitty ja opittu, eikä siihen toivottavasti tarvitse koskaan enää palata :)
